Peniksestä

Olen nainen, jolla on penis. Sellainen aika pieni. Joskus aiemmin olen aprikoinut, onko se liian pieni, mutta ovat siihen kumppanit olleet tyytyväisiä. (Näin pienimunaiset aina sanovat.)

Nykyään tykkään siitä, että se on pieni. Se on tyttömäinen ja söpö, eikä sen piilottelemiseksi vaatteiden alla tarvitse nähdä juuri lainkaan vaivaa. Sievä tyttökikkeli. Erityisesti silloin joskus, kun olen jaksanut ajaa kaikki karvat pois, se näyttää oikein kivalta.

* * *

Reilun vuoden olen käyttänyt hormonikorvaushoitoa. Siinä on kolme lääkettä: kaksi vähentää testosteronin määrää veressä ja yksi korvaa sen estrogeenillä.

Lääkkeet ovat vaikuttaneet penikseen aika paljon. Se vaikuttaa kenties jopa surkastuneen entisestään. Tai sitten vain näyttää siltä, koska olen vähän lihonut.

Erektiosta on tullut hankalaa. Sitä pitää houkutella paljon enemmän kuin aiemmin. Kyllä se vielä onnistuu, mutta ei mitenkään joka kerta, ja fiilisten ja halujen pitää olla kunnossa. Halukkuus on vähentynyt ylipäätään tosi paljon, mutta siitä kirjoitan joskus toiste.

Erektio myös katoaa paljon helpommin kuin ennen. Ei tarvitse kuin käydä joku väärä asia mielessä, niin usein pitää aloittaa alusta.

Toisaalta asenteeni erektiota ja melkeinpä koko penistä kohtaan on muuttunut. Suhteeni penikseen on muutoksessa.

Joskus koko penis ei kiinnosta ollenkaan, ja voin harrastaa seksiä ihan hyvin lähestulkoon ilman, että kukaan koskee penikseeni kertaakaan. Olen muutenkin sängyssä melko altruisti: kumppanin miellyttäminen on tärkeintä. Eikä siihen penistä tarvita.

Mutta on sellaisiakin päiviä, kun tekisi mieli harrastaa penis vaginassa -seksiä, eikä se vain millään onnistu. Silloin turhauttaa tosi paljon. Tulee epätoivoinen, epätyydyttynyt ja epätyydyttävä olo. Alan miettiä, että mitä minä tällä kullilla enää teen, kun ei se edes toimi.

Ehkä joskus päädynkin vaginoplastialeikkaukseen, kuka tietää. Vielä se ei ole tuntunut tarpeelliselta.

* * *

Peniksessä kiteytyy ehkä kipein kohta sukupuolenkorjauksessani: mitä enemmän kroppani näyttää siltä kuin toivon, sitä vähemmän se toimii, niin kuin olen tottunut. Joinain päivinä pärjään asian kanssa oikein hyvin, enkä välitä peniksen kohtalosta ollenkaan – toisina päivinä taas itkeskelen ja pelkään tuntematonta, impotenttia seksielämää.

Ja juu, onhan niitä erektiolääkkeitä. Kokeilin yhtä kerran, mutta sain saman tien reippaan paniikkikohtauksen sen lievistä sivuvaikutuksista, enkä ole uskaltanut kokeilla uudestaan. Ehkä joskus pitäisi...

Sukupuolen itsemäärittelystä

Eilen 10.10. oli Ylen A-Studiossa keskustelu tiettävästi ensimmäisestä miehestä, joka on Suomessa raskaana. Kyseessä on siis transmies, joka on saanut miehen henkilötunnuksen mutta sittemmin keskeyttänyt hormonikorvaushoitonsa ja tullut raskaaksi.

En nyt keskity siihen, että A-Studiossa oli taas kerran transsukupuolisten asioista keskustelemassa "molempia osapuolia" edustamassa Setan edustaja ja cis-sukupuolinen kansanedustaja, mutta ketään ainakaan transsukupuoliseksi eksplisiittisesti positioitua keskustelijaa ei ruudulla nähty.

Kaikkihan eivät siis välttämättä tiedä, että Suomessa on voimassa Laki transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta, jonka 1 §:ssä määrätään muun muassa:

1) esittää lääketieteellisen selvityksen siitä, että hän pysyvästi kokee kuuluvansa vastakkaiseen sukupuoleen ja että hän elää tämän mukaisessa sukupuoliroolissa sekä siitä, että hänet on steriloitu tai että hän muusta syystä on lisääntymiskyvytön

Näiden selvitysten saamiseksi pitää jutella vähintäänkin kuukausitolkulla psykiatrisessa erityisyksikössä ja todistella koneistolle omaa sukupuoltaan. Minulla on kahdelta psykiatrilta paperit, joissa vakuutetaan, että "elän pysyvästi naisen roolissa" vai mitenkähän se menikään, ja gynekologilta paperi, jossa todistetaan, että olen lisääntymiskyvytön hormonihoidolla ollessani.

Tästä nyt sitten ihmiset kiistelevät. Olen ymmärtänyt, että parhaillaan on eduskunnassa käsittelyssä lakiesitys, jossa lisääntymiskyvyttömyysvaatimuksesta luovuttaisiin. Moni aktivisti haluaisi muutakin: että juridisen sukupuolen vaihtaminen olisi yksilön itsemääräämisoikeuden piirissä ja ilmoitusasia. Ettei sen eteen tarvitsisi käydä läpi hämmentäviä ja nöyryyttäviä psykiatrisia tutkimuksia.

Joidenkin vastustajien argumentti on, ettei yhteiskunta voi sallia "vaillinaisia" sukupuolenkorjauksia. Että jos haluaa olla mies, niin sitten on loogista, ettei myöskään halua synnyttää. Tai pikemminkin, ettei saa haluta. Jos sitten kuitenkin on joku yksilö, joka haluaa sekä olla mies (siis saavuttaa miehisiä kehonpiirteitä ja tulla ympäristön kohtelemaksi miehenä) että synnyttää lapsen, niin tätä ei jonkinlaisen metafyysisen johdonmukaisuusfiilistelyn varjolla voida sallia.

Että mieluummin pitää asettaa kansalainen valinnan eteen: joko saat pitää hedelmällisyytesi tai kunnioitamme sukupuolikokemustasi ja myönnämme sinulle virallisen tunnustuksen sen mukaisesti.

Mutta ei tällä ole mitään merkitystä. Ihmisten sukupuolikokemukset ovat hyvin moninaisia ja yksilöllisiä. Keneltä se on pois, jos joku haluaa yhtä aikaa elää elämäänsä miehenä meidän edessämme, mutta silti toteuttaa unelmansa synnyttää oma lapsi ja perustaa perhe rakastamansa kumppanin kanssa?

Ei yhteiskuntajärjestelmä voi panikoida vuotaviksi huomaamiensa kategorioiden edessä niin pahasti, että asettaa näin mielipuolisia rajoitteita kansalaisten perimmäisille ihmisoikeuksille.

* * *

Oman sukupuolen itsemääräämiseen on siis oltava oikeus.

Miltä sitten tuntuu oikeasti määrätä sukupuolestaan?

Jälkeenpäin miettien oli todella rankkaa yhtäkkiä alkaa väittää maailmalle vastaan: olette väärässä sukupuolestani.

Itse vieroksuin jostain syystä monta vuotta juridisen sukupuolen muuttamista. Olen aiemmin jo kirjoittanut, että olen ollut aina aika pienikokoinen ja androgyyni. Vieläkin viihdyn androgyynissä vaatetuksessa ja, sanokaamme, kosmeettisessa olemuksessa, mutta se ei enää määritä identiteettiäni. Silloinkin, kun en vielä ollut varma naiseudestani, en ollut kuitenkaan mies. Suutahtelin silloiselle kumppanilleni, jos hän tuli sanoneeksi minua mieheksi.

Luulen, että oikeastaan pelkäsin. Vaikka halu ja tarve oli vakaa, pelko ja ulkopuolisuus pitivät minua kahleissa.

Mikä minä olen menemään naisten luo ja sanomaan heille, että minä olen kuin he?

Kuinka minä julkean astella isänmaani eteen ja vaatia, että henkilötunnukseni – tämä byrokraattinen kasteeni – perutaan, mitätöidään ja luodaan tuhkista uudestaan? Vain siksi, että minusta tuntuu siltä – siksi, että haluan?

Terapeuttini auttoi minua luottamaan itseeni ja pitämään itseäni arvossa. Jos kerran muutkin voivat, minäkin voin. Olen yhtä arvokas. Kun kerran laki on säädetty, se on kaikille sama, ja minäkin voin saada sen voimasta osani.

* * *

Isänmaata suopeampia ovat olleet suku ja ystävät. Äiti vieritti muutaman kyynelen, mutta saatuaan varmuuden siitä, että voin hyvin, hän on kanssani onnellinen. Kaikki lähimmäiset ovat yhä yhtä lähellä. Siitä ymmärrän kiittää onneani.

Miehistä

Kerron tässä tekstissä omista neurooseistani ja tunteistani miehiä ja maskuliinisuutta kohtaan. Tämä teksti ei ole mikään miesvastainen manifesti. Minulla ei ole mitään oikeasti miehiä vastaan.

* * *

Muistan hyvin yläasteen. Liikuin silloin kaveriporukassa, jossa oli muistaakseni vähän yli viisi poikaa. Meidän porukassamme ei oltu erityisen liikunnallisia: koulussa pärjääminen, tietokonepelit ja sen sellainen olivat coolia.

Vaikka paperilla nuo kaverini olivat hyvin samanlaista porukkaa kuin minäkin, minulla oli heidän seurassaan väistämättä kurjaa. Yhdessäolo oli jatkuvasti tosi kilpailullista, sarkastista ja etäistä. Jatkuvasti piti olla mollaamassa jotakuta tai vääntämässä vitsiä milloin mistäkin hyvän maun rajoja hipovasta asiasta.

Olen aina kadehtinut tyttöjen välistä ystävyyttä. Katselin yläasteella tyttöjen käytöstä etäältä. He tervehtivät toisiaan iloisesti, halasivat, istuivat lähekkäin, koskettelivat. Kyselivät toistensa kuulumisia.

Pojat vain öyhöttivät ympäriinsä löyhänä laumana, joka vei liikaa tilaa ja tuotti liikaa ääntä.

Poikien kanssa ei saanut olla aito. Ei saanut oikein puhua siitä, miltä tuntuu. Piti koko ajan olla yllä jonkinlainen suojakuori ja olla varuillaan. Aina joku kavereista väijyi tilaisuutta päästä nolaamaan jonkun toisen ja sitä kautta rakentamaan omaa erinomaisuuttaan.

Ne pojat, jotka eivät olleet kavereita, olivat vain pelottavia. Isoja, vielä etäisempiä, arvaamattomia.

Pelkään vähän miehiä vieläkin. Heihin on vaikea luottaa. Miehuus edustaa minulle paljon negatiivisia asioita: väkivaltaa, omahyväisyyttä, arvaamattomuutta, kylmyyttä, omavaltaisuutta, sulkeutuneisuutta, vastuuttomuutta.

Minulla on ollut huonoja roolimalleja tietenkin. Oma isäni oli alkoholisti ja kuoli aika nuorena. Hän oli äkkipikainen, humalassa ilkeä, itsekäs ja kylmä. Hänellä oli valtavia vaikeuksia käsitellä tunteitaan saati puhua niistä. Ei hän kyllä paljon naisiakaan arvostanut tasavertaisina ihmisinä, päätellen siitä, miten hän esimerkiksi mollasi äidin koulutusta, työtä ja sukulaisia.

Loogisesti ajatellen fiksujakin miehiä on tietysti oltava. He tuntuvat vain olevan erittäin harvassa. Suurin osa tuntuu vain posottavan elämässä eteenpäin ajattelematta sen enempää omia kuin muidenkaan fiiliksiä. Heitä kaihdan.

Kuitenkin taas jotkut harvat miehet ovat valtavan seksikkäitä. Kyllä minä miehistä pidän, seksuaalisesti ja romanttisesti. "Hyviä" miehiä on vain paljon, paljon vaikeampi löytää kuin "hyviä" naisia. Koskaan en vielä olekaan miehen kanssa harrastanut seksiä. Naisia on ollut monta.

Omaa miehuuttani olen aina inhonnut. Tai maskuliinisuuttani kai pikemminkin. Exäni tapasi harmitella ääneen sitä, että höyläsin liki päivittäin rintakarvani pois. Hän olisi pitänyt niistä "luonnollisempina". Itse inhosin niitä syvästi. Onneksi niitä ei enää kasva, kiitos lääkityksen!

Muissakin ihmisissä minua viehättää sellainen hillitty, hieman tasoiteltu maskuliinisuus. En viehäty kovin pitkistä tai muuten suurikokoisista miehistä. Enkä karvaisista. Sileät posket, ei turkkia rinnalla. Sellainen uimaripoika...

Tisseistä

Monta vuotta sitten sukupuoli-identiteetin tutkimusjaksolla psykiatri kysyi, haluanko rinnat. Vastailin kierrellen, etten oikein tiedä. Olin silloin laiha, solakka ja pieni androgyyni ilmestys. Sanoin, että suhtaudun rintoihin ambivalentisti: jos sellaiset hormoneista kasvaa, niin kasvakoon, mutta en erityisemmin haikaile sellaisten perään.

Pari kuukautta hormonihoidon aloittamisen jälkeen säikähdin yhtenä aamuna kamalasti. Vasemman nännin vieressä oli kipeä peukalonpään kokoinen patti. Ensimmäiseksi aloin tietenkin pelätä, että voi saatana, onko minulla rintasyöpä! Heti perään muistin kuitenkin, että ai niin, tässähän on tätä uutta lääkitystä.

Vähän rauhoituttuani soitin hormonipolille. Gynekologi soitti myöhemmin samana päivänä takaisin. Kuvailin hänelle kyhmyä ja fiiliksiä – hän rauhoitteli, että kyseessä on varmasti vain normaali alkava rintarauhasen kasvu. Että se alkaa usein kipeänä turvotteluna nännin alla tai vieressä.

Olen saanut lääkäreiltä ja hoitajilta paljon kaikenlaisia papereita ja suullisia neuvoja, muttei niissä koskaan mainittu konkreettisesti, miltä rintojen kasvu tuntuu.

Ehkä gynekologeille ei tule mieleen puhua siitä aikuisille ihmisille. Ehkä se jotenkin kuuluu tyttölasten, äitien ja kouluterveydenhoitajien väliseen keskusteluun, josta olen vain jäänyt paitsi.

Nyt kun minulla alkaa olla jonkin verran rintavarustusta, suhtautumiseni koko aihepiiriin on kyllä muuttunut. En ole enää lainkaan välinpitämätön! Tissithän ovat ihan mahtava juttu! Ei sillä väliä, vaikkeivät nämä kovin isoiksi kasvaisi, mutta niiden olemassaolo ylipäätään kyllä ilahduttaa.

Rintani ovat kiinnostavat. Ne ovat pehmeät ja herkät, mutta kuitenkin jännittävän kiinteät. Olen nuorempana ollut runsaasti ylipainoinen, ja minulla oli jonkin verran "miestissiä". Mutta ei se ollut yhtään tällaista. Miestissit olivat vain roikkuvaa, löysää rasvaa. Nämä naistissini ovat paljon pyöreämmät ja asiallisemmat.

Nännipihat ovat leventyneet. Kosketusherkkyys on aivan eri kuin ennen. Kaipaan kosketusta rintoihini paljon enemmän kuin aiemmin.

Toivoisin vain, että tämä särky sekä pienimmästä tökkäisystä syntyvä jomotus jossain vaiheessa laantuisivat...

Läpi menemisestä

"Läpi menemisellä" tarkoitetaan huomaamattomuutta: sitä, että onnistuu näyttämään siltä sukupuolelta, jolta yrittääkin näyttää. Sitä, että muut ihmiset eivät ajattele transsukupuolisuutta, kun näkevät minut.

Eri ihmisillä on erilaiset tarpeet, odotukset ja kriteerit läpimenevyydelle. Jotkut eivät välitä, joillekuille se on kaikkein tärkeintä, toiset taas surkeilevat toivosta luopuneena syvällä 190-senttisen vartensa sisällä.

Minulle läpimenevyys on erittäin tärkeä asia, mutta sitä on vaikea käsitellä. Kun kerran itse tuijotan omaa peilikuvaani päivittäin ja tunnen sen historian, olen huono arvioimaan sitä, miltä sukupuolelta näytän.

Myös muut ihmiset antavat hyvin harvoin mitään palautetta siitä, miten hyvin onnistun näyttämään naiselta. Osaksi on kyse siitä, että Suomessa on muutenkin harvoin tarvetta ottaa kantaa toisten ihmisten sukupuoleen. Ei ole mitään "yes, sir" -kulttuuria saati sukupuolitettuja pronomineja.

Lisäksi näin Helsingissä nuorten aikuista kanssa kaiken aikansa viettävänä on melkoisessa kuplassa. Suurin osa tuttavista tietenkin tuntee minut vuosien takaa ja tietää sukupuolihistoriani. Mutta muutenkin: mistä tiedän uuteen ihmiseen tutustuessani, näkeekö hän minut ristiriidattomasti ja mutkattomasti naisena? Entä jos hän huomaakin heti, että olen trans, mutta leikkii vain mukana tässä teatterissani ollakseen kohtelias?

En voi myöskään koskaan kysyä keneltäkään asiasta paljastumatta. "Oletko muuten koskaan huomannut, että olen transsukupuolinen?" Kumpi on tyrmäävämpi vastaus: "Juu, näkeehän sen sinusta sadan metrin päähän!" vai "Mitä, oletko, hyi hirveää!" Ja mitään muita vastauksia ei tietysti pelkopäissään koskaan tule visioineeksi.

Realistisesti tarkasteltuna minulla lienee kuitenkin oikein hyvät edellytykset läpimenemiselle: Olen alle 170 cm pitkä, minulla on omat hiukset päässä ja varsin androgyynit kasvonpiirteet. Ei ole tarvinnut aataminomenaa pienentää kirurgisesti. Hormonihoito on muokannut vartaloa feminiinisemmäksi, ja parrankasvua on hillitty laserilla.

Mitä vaatteisiin ja meikkiin tulee, olen aika varovainen ja hillitty. Haaveilen usein feminiinisemmästä olemuksesta, mutta minulla on korkea kynnys käyttää hameita ja muita hepeniä. Pelkään, että jos mokaisin jonkin kokonaisuuden, onnistuisin olemaan räävitön karikatyyri ja häpäisisin paitsi itseni, myös muutkin transfeminiiniset ihmiset satunnaisten katsojien silmissä. Siksi kuljenkin yleensä aika androgyyneissä vaatteissa ja yritän olla herättämättä huomiota.

Joskus olen haaveillut pysäyttäväni satunnaisen vastaantulijan kadulla kysyäkseni: "Anteeksi mutta olenko minä teistä nainen vai mies?" Vastauksen saatuani kiittäisin kohteliaasti ja jatkaisin matkaa taakse katsomatta.

Kirjoittajasta ja aikeista

Olen kolmekymppinen transnainen. Olin lapsena poika, mutta aikuisena päätin, että haluan elää naisena.

Moni aihepiirin aktivisti vastustaa ilmausta "oli lapsena poika" tai "syntyi pojaksi", mutta omalla kohdallani se ei tunnu mitenkään totuudenvastaiselta. Kirjoitan vain itsestäni, ja sanavalintani koskevat vain minua.

Tämä ei ole aktivistiblogi. Tämä ei myöskään ole feminismiblogi, vaikka feministi olenkin. En aio viljellä queerteoriaa tai vaikeasti ymmärrettävää sisäpiiriterminologiaa.

Tässä blogissa kerron omasta elämästäni: kokemuksia, ajatuksia ja tunteita omasta sukupuolestani, kehostani ja mielestäni. Toivon, ettei kukaan lukija yleistä täältä lukemaansa muihin mahdollisesti tuntemiinsa transihmisiin.